Vastapainona matkaoppaiden ja artikkeleiden luomille
mielikuville Uuden-Seelannin maoreista olen myös lukenut tästä saarivaltion ensimmäisenä asuttaneesta kansasta kertovaa
kaunokirjallisuutta.
Alan Duffin teokset Kerran
sotureita ja Soturin varjo vääntävät
rautalangasta, miten lohdutonta maorien arki valtion vuokratalolähiössä voi
olla. Kerran sotureita
nostatti vuonna 1990 ilmestyessään keskustelua, eikä suotta, sillä kirja
on hengästyttävän raskas paketti. Soturin
varjo jatkaa rautalangasta vääntämistä vaikkakin ote Duffin käsittelemiin
aiheisiin on hieman kevyempi – tosin vain hieman.
Duffin teosten lisäksi olen lukenut Patricia Gracen kirjan Potiki – pieni lintu sekä Witi Ihimaeran
kirjan Valasratsastaja. Potiki – pieni lintu oli kirjoista paras. Myös
Valasratsastaja oli mukava lukea, vaikkakin hämmennystä ja tietämättömyyden
tunnetta aiheutti kirjassa sinne tänne siroteltu maorikieli. Kirjan lopussa on
jopa muutaman sivun mittainen maori–suomi –sanasto lukijan avuksi, mutta
luovutin sanojen käännösten etsimisen melko pian, sillä takasivujen sanastoa selaten tarinan seuraaminen ei onnistunut alkuunkaan.
~
I’ve been spending my lazy summer
days on the beach reading books which tell about Maoris one way or another.
I read two books written by Alan Duff: Once
were warriors & What becomes of the broken hearted?. Tough stuff but definitely worth of reading.
I’ve also
read Patricia Grace’s book Potiki and
Witi Ihimaera’s book The Whale Rider.
Potiki was my favourite one. When reading The Whale Rider I felt that I was missing something all the time as
there was maori language used here and there. Despite the language barrier The Whale Rider was a good book, too.
